Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja niin on myös Lehtimäellä sijaitsevalla Murtolammin hautausmaalla.
Paikka on syrjäisä, varjoisa ja metsäinen, mutta meneepä sinne mihin vuodenaikaan ja millaisella säällä tahansa, se saa aina kävijänsä tuntemaan jotain suurempaa ja tajuamaan, miten kuulumme sukupolvien ketjuun.
Eipä ihme, että tämän vanhan hautausmaan esittelykierrokset ovat kerta toisensa jälkeen Lehtimäen Ränkiviikon yksi kohokohdista. Niin myös tänä vuonna, vaikka sateet kiersivät paikan yllä ja kastelivat välillä mukaan tulleita. Silti väkeä paikalle riitti, koska tilaisuuksia kuulla asiantuntijan selvitystä alueesta on harvoin.
Monivaiheinen historia
Hautausmaan vaiherikkaasta historiasta kertoi siihen syvällisesti perehtynyt Heikki Honkola, joka osasi myös vastata yleisön lukuisiin kysymyksiin ja kertoa mielenkiintoisia tarinoita ja yksityiskohtia niistä ihmisistä, joiden viimeinen leposija alueella on.
Vainajia alettiin haudata omaan pitäjään Lehtimäellä vuonna 1800, kun pitäjään saatiin oma kirkko. Ensimmäinen haudattu oli pieni tyttö, Maria Hintsa. Noin 66 vuoden ajan vainajat haudattiin kirkon lähelle. Lehtimäellä ei kuitenkaan ollut 1800-luvun alusta yli 90 vuoteen tehtävään valittua haudankaivajaa.
Niinpä hautoja kirkon ympärille kaivoivat muun muassa kuolleiden omaiset. Monet haudat jäivät liian mataliksi. Kun tilankäyttö oli huonoa, kirkon välitön ympäristö täyttyi pian ja jouduttiin siirtymään kirkon viereisen maantien toiselle puolelle, missä sijaitsee nykyinen sankarihautausmaa.
1860-luvulla kuolleisuus alkoi nousta jyrkästi katovuosiin ja nälänhätään liittyvien tautien vuoksi. Seurakunta tarvitsi kipeästi paikkaa uudelle hautausmaalle. Tällöin hätäratkaisuksi ostettiin vuonna 1866 torppari Elias Kujalalta yhden tynnyrialan kokoinen pellonpala hautausmaaksi Töysäntien varrelta 20 markalla.
Alueen ympärille tehtiin kuorituista karahkoista aita ja tälle hautausmaalle, jota nykyisin kutsutaan Murtolammin hautausmaaksi, vainajat haudattiin vuodesta 1867 vuoteen 1871.
Honkola kertoi, että kun vuonna 1872 seurakunta sai ostaa leskirouva Anna Liisa Mattiselta kirkonmäeltä 11 kapanalaa maata hautausmaaksi, palattiin taas hautaamaan kirkon lähelle. Tässä vaiheessa näytti sille, että ns. Kujalan hautausmaalle ei enää koskaan palattaisi. Seurakunnalla oli myös toiveena, että lisähiekan ansiosta hautaamista voitaisiin jatkaa kirkonmäellä oleville hauta-alueille.
Vuonna 1879 keisarillinen senaatti kuitenkin sääti asetuksen, että hautausmaiden tulisi sijaita tietyn välimatkan päässä asutuksesta ja huomioon tuli ottaa myös valuma-alueet. Näin 1889 senaatilta ei saatu enää lupaa käyttää kirkon alapuolista vanhaa hautausmaata.
Sen sijaan Pitkänahon kankaalle, Murtolammin hautausmaalle, lupa saatiin. Hautausmaa vihittiin uudelleen käyttöön 22.11.1891. Kesällä 1883 seurakunnalle valittiin myös haudankaivaja, joka huolehti, että haudoista tuli tarpeeksi syviä ja että tilaa säästettiin.
Murtolammin hautausmaa oli yhtäjaksoisesti käytössä vuodesta 1891 aina 1930-luvun puoliväliin saakka. Sen jälkeen sinne tehtiin vain muutamia satunnaisia hautauksia. Nimi Murtolampi tuli käyttöön 1920-luvulla. Nykyään alueen virallinen nimi on Rauhanlehto.
Mielenkiintoisena yksityiskohtana Honkola kertoi, että vaikka seurakunta osti hautausmaan määräalan Kujalalta 1866, niin sen lohkominen tapahtui vasta vuonna 2011! Eli 145 vuotta kaupanteon jälkeen!
Monta tarinaa
Murtolammin hautausmaalle haudatuista vainajista on Honkolan tietojen mukaan suuri osa ollut lapsia. Nälkävuodet näkyivät varsinkin alkuvuosien kuolinsyissä, ja löytyypä alueelta Kalle Flinkmanin sinne vuonna 1962 hankkima nälkävuosien 1863-1868 muistomerkki.
Alueelle haudattujen ihmisten kuolinsyitä olivat muun muassa keuhko- ja kuumetaudit, isorokko, naisten lapsivuodekuolemat ja tulirokko, joka oli yhden vuoden aikana vienyt 30 lasta. Monet sairauksista olivat nälkään liittyviä.
Honkola kuljetti kuulijoitaan hautarivistöillä kertoen sinne haudattujen ihmisten tarinoita ja mielenkiintoisia yksityiskohtia heidän elämästään.
Murtolammin hautausmaa piirtyikin kuulijoiden mieliin entistäkin mielenkiintoisempana. Monet näihin päiviin saakka säilyneet hautojen ristit ja -puut luovat lähes satumaisen tunnelman tähän pieneen, metsäiseen hautausmaahan, johon haudatuilla vainajilla on jokaisella oma tarinansa.
Tuula Jokiaho
