Kesäpäivä Heinäjärven Määtilalla Vimpelin Sääksjärvellä tuntuu kuin paluulta aikaan, jolloin elämässä oli enemmän rauhaa ja vähemmän kiirettä.
Pihapiirissä kanat kuopsuttavat maata omissa puuhissaan, ankat tepastelevat verkkaisesti ja pieni lammaskatras lepää auringon lämmössä. Ilmassa kuuluu vain puiden huminaa ja lintujen laulua.
Vaikka tunnelma on kuin vanhasta maalaisidyllistä, kyseessä ei ole museo tai matkailunäytös. Määtila on elävä koti, jossa perinteinen pientilan elämä ja nykyaika kohtaavat luontevasti.
– Maalla voi elää modernia ja perinteistä elämää samaan aikaan, sanoo tilan emäntä Terhi Honkonen.
Terhi kuvailee itseään ”akateemiseksi karjakoksi” ja maaseudun paluumuuttajaksi. Määtila sijaitsee hänen isoisovanhempiensa pientilan perintömailla, ja juuri tänne elämä johdatti hänet takaisin vuosien jälkeen.
Kotiseudun kutsu
Nuorena Terhi oli varma, ettei palaisi enää Pohjanmaalle. Seitsemäntoistavuotiaana hän lähti Iso-Britanniaan opiskelemaan kansainväliseen sisäoppilaitokseen ja jatkoi myöhemmin opintojaan Suomessa valtiotieteiden maisteriksi. Opintojen jälkeen tie vei vielä Liettuaan Suomen suurlähetystöön harjoittelijaksi.
Diplomaatin ura kiehtoi, mutta lopulta Terhi huomasi kaipaavansa jotain muuta.
– Tajusin, että jatkuva muuttaminen maasta toiseen ja suurkaupungeissa eläminen ei ollut minua varten.
Opettajaksi valmistuneena hän tiesi voivansa tehdä merkityksellistä työtä lähes missä tahansa. Elämä kulki eteläisessä Suomessa, kunnes perheen perustaminen sai pohtimaan uudelleen sitä, missä arki tuntuisi parhaimmalta.
Yllättäen juuri puoliso nosti ensimmäisenä esiin ajatuksen muutosta Sääksjärvelle.
– Hänelle tärkeä vetovoimatekijä olivat laajat metsästysmaat. Lopulta muuttoa puolsivat monet asiat, ja kun päätös tehtiin, se tuntui hyvin luonnolliselta.
Vuonna 2012 perhe muutti takaisin juurille.
Lampaiden lempeässä tahdissa
Paluumuutto avasi samalla oven unelmille, jotka olivat kulkeneet mukana jo pitkään. Iso-Britanniassa Terhi oli ihastunut lampaisiin, ja Sääksjärvellä haave toteutui. Ensimmäiset suomalaiset maatiaislampaat saapuivat tilalle vuonna 2015 – tosin jo sitä ennen olivat tulleet kanat.
Lampaille löytyi tehtävä vanhoilla, viljelykäytöstä poistuneilla pelloilla. Käytännössä ne toimivat maisemanhoitajina, mutta niiden merkitys kasvoi nopeasti paljon suuremmaksi.
– Pohjimmiltaan ne tulivat täyttämään tarvetta eläinkontaktiin.
Lampaiden rauhallinen olemus teki vaikutuksen. Terhi kertoo niiden muistuttavan joka päivä siitä, kuinka vähän lopulta tarvitaan hyvään elämään: puhdasta ruokaa, vettä, suojaa, turvallinen yhteisö ja mahdollisuus toteuttaa omaa luontoaan.
– Siinä on viesti meille ihmisillekin. Usein tavoittelemme aina enemmän, vaikka tyytyväisyyden ainekset ovat lopulta hyvin yksinkertaisia.
Lampaiden mukana tilalle saapui myös villa. Kun arvokasta luonnonmateriaalia alkoi kertyä, syntyi halu oppia käsittelemään sitä. Vuosien mittaan mukaan tulivat erilaiset villaan liittyvät käsityötaidot sekä kiinnostus vanhoihin työmenetelmiin.
Määtilan eläinmäärä on kuitenkin pidetty tarkoituksella pienenä.
Tällä hetkellä tilalla asuu hieman yli kaksikymmentä kotieläintä: lampaita, kanoja, ankkoja, paimen- ja metsästyskoiria sekä kissa, joka osallistuu tilan elämään omalla tavallaan.
– Kun asiat ovat kohtuullisissa mittasuhteissa, niiden kanssa työskentelee kuormittumatta.
Villan, yrttien ja vanhan tiedon äärellä
Lampaiden myötä elämään tuli myös paimenkoiria. Aluksi niiden tehtävänä oli auttaa eläinten hallinnassa, mutta vuosien aikana syntyi jotain paljon enemmän.
– Opettelimme viestimään kolmen eläinlajin kesken. Siitä muodostui luottamukseen perustuva yhteisö.
Samalla lampaat johdattivat Terhin uuden kiinnostuksen äärelle. Hän alkoi seurata, mitä kasveja eläimet valitsivat ravinnokseen ja kiinnostui villiyrteistä sekä vanhasta perinnetiedosta. Kaupallisen villiyrttipoimijan koulutus syvensi ymmärrystä luonnon tarjoamista mahdollisuuksista.
– On hämmästyttävää, kuinka paljon syötävää ympärillämme kasvaa. Silti kuljemme usein niiden ohi ja ostamme kaupasta tuotteita, jotka on tuotu tänne toiselta puolelta maailmaa.
Kun vieraat löysivät rauhan
Ensimmäisen vuosikymmenen ajan Määtila oli ennen kaikkea perheen oma rauhan paikka. Vähitellen perheen luona käyneet vieraat alkoivat kuitenkin huomauttaa samasta asiasta.
He kokivat lampaiden seuraamisen ja tilan tunnelman poikkeuksellisen rauhoittavaksi.
– Aloin miettiä, voisiko tämän kokemuksen jakaa myös muille.
Ajatus kypsyi hiljalleen, ja viime vuonna Määtila avattiin vierailijoille.
Nykyään tilalla voi osallistua esimerkiksi lammaskävelyille, joissa kuljetaan luonnossa eläinten kanssa, seurataan niiden käyttäytymistä ja nähdään paimenkoiran työskentelyä käytännössä. Vierailuihin yhdistyy luonnossa viipyilyä, hiljentymistä ja kiireetöntä yhdessäoloa.
Asiakkaina on ollut lähialueen väkeä, kesäasukkaita, Geopark-vieraita sekä pesäpalloturisteja, jotka ovat löytäneet tilan osaksi Vimpelin-matkaansa.
Erityisen hyvin toiminta sopii myös ikääntyneille sekä erityisryhmille.
– Monelle vanhemmalle ihmiselle tila herättää muistoja lapsuudesta ja elämästä maaseudulla.
Pieni tila, suuret elämykset
Kaikessa toiminnassa tärkeintä on säilyttää aitous. Ryhmäkoot pidetään pieninä, jotta rauhallinen tunnelma säilyy. Lammaskävelyille osallistuu yleensä vain muutama henkilö kerrallaan.
Myös tarjoilut valmistuvat Terhin omassa keittiössä. Villiyrtit, luonnon antimet ja paikalliset raaka-aineet näkyvät pöydässä vuodenaikojen mukaan.
Viime kesä oli Määtilalla eräänlainen harjoittelukausi, mutta vastaanotto ylitti odotukset. Kävijöitä riitti ja sana paikasta levisi nopeasti. Tänä keväänä varauksia on alkanut tulla jo hyvissä ajoin, ja ohjelmassa on myös avoimia tapahtumia, kuten kasvivärjäys- ja huovutustyöpajoja.
Opettajan työn vastapainoksi Määtila tarjoaa Terhille aivan toisenlaisen maailman. Sellaisen, jossa elämä rytmittyy vuodenaikojen, eläinten ja luonnon mukaan.
Kesäpäivä kuin ennen vanhaan
Ehkä juuri siksi tila koskettaa myös vierailijoita. Määtilalla ei tarvitse suorittaa mitään. Riittää, että pysähtyy hetkeksi, kuuntelee tuulen huminaa, seuraa lampaiden rauhallista askellusta ja antaa kiireen jäädä portin ulkopuolelle.
Siellä muistuu mieleen jotain sellaista, minkä moni nykyihminen on jo lähes unohtanut: kuinka hyvältä tuntuu, kun aikaa on tarpeeksi.
Tuula Jokiaho
