Tasavallan presidentti Alexander Stubb myönsi kasvatustyössä ansioituneille isille ensimmäistä kertaa valtiollisen kunniamerkin isänpäiväjuhlassa Presidentinlinnassa.
Yksi palkituista oli alajärveläinen Timo Mariapori, joka sai Suomen Valkoisen Ruusun I luokan mitalin kultaristein.
Kunniamerkki myönnettiin 48 isälle, jotka ovat ansioituneet vanhemmuudessa ja perhe-elämässä sekä toimineet järjestöissä ja muissa yhteiskunnallisissa tehtävissä.
Juhlassa puhuivat presidentti Stubb, sosiaaliturvaministeri Sanni Grahn-Laasonen ja Väestöliiton toimitusjohtaja Tiina Ristikari. Presidentti korosti isyyden monimuotoisuutta – ei ole yhtä oikeaa tapaa olla isä – ja kuvasi omaa kokemustaan. – Itselleni isyyttä suurempaa ei ole. Onni kumpuaa siitä, että näkee lapsensa varttuvan aikuiseksi.
Tunnustus oli Timolle yllätys. Hakemuksen pani alulle perheen ensimmäinen sijaislapsi, joka otti yhteyttä Mariaporien biologiseen tyttäreen. Tarvittavat tiedot ja suositukset kerättiin vanhemmilta salaa, kunnes Väestöliiton kirje saapui.
– Tuntui hämmentävältä tulla huomionosoituksen kohteeksi, vaikka maassa on varmasti monia muitakin isiä, jotka sen ansaitsisivat. – Ajattelen silti, ettei tietoisuus isän roolista ja merkityksestä lisäänny, ellei sitä nosteta näin esille.
Isyyden koulu arjen keskellä
Timo tuli isäksi 23-vuotiaana. Hän ja vaimonsa Anne olivat nuoria, mutta Timo kertoo kokeneensa vahvasti olevansa siihen valmis. Vuosina 1990–1997 perheeseen syntyi neljä lasta. Anne toimi perhepäivähoitajana, Timo ajoi taksia ja hoiti perheen maatilaa.
Vuonna 2005 Anne lähti opiskelemaan Jyväskylään ja asui siellä viikot. – Tuo aika oli esikouluni isyyteen: arjen pienissä päätöksissä kotona ei ollut kahta aikuista, vaan olin yksin niitä ratkomassa. Lapset oppivat nopeasti, että jos halusivat toisenlaisen ratkaisun, kannatti kokeilla auttaisiko soitto äidille, Timo muistelee nauraen.
Ajanjakso oli merkittävä myös parisuhteelle. – Kaikki ei ollut ruusuilla tanssimista, mutta kaikesta selvittiin yhdessä. Anne urakoi opintonsa läpi huippuvauhtia, ja jotta arki toimi, ristiriitoja ei saanut jäädä kytemään.
Opintojen jälkeen Anne aloitti yrittäjänä. Timo puolestaan toimi muun työn ohessa seitsemän vuoden ajan kansanedustaja Esko Ahosen maakunta-avustajana aina vuoteen 2011 saakka.
Kun Ahosen edustajaura ei enää jatkanut, alkoi myös Timon ja Annen elämässä uusi pohdinnan vaihe. – Kun maakunta-avustajan työ päättyi, oli edessä kysymys, mitä nyt. Aloitin ajamaan taksia renkinä taksiyrittäjälle, jota tein viisi vuotta. Taksikuskin työ ei tuntunut kuitenkaan sopivan yhteen perhe-elämän kanssa, koska tänä aikana tuli ensimmäinen sijoituslapsi. Aloitin sen jälkeen vaimoni yrityksessä toimitusjohtajana.
Sijaisisyyden polku
Timo ja Anne kävivät valmennuskurssin vuonna 2012, ja ensimmäinen sijaislapsi saapui seuraavana vuonna.
– Lapsiperheen kodissa, etenkin sellaisessa, jossa asuu omien lasten lisäksi sijoitettuja lapsia, ei ole kovin paljon rauhallisia hetkiä.
– Toimiminen tukiperheenä ja sijaislapsien kotina, on vaatinut paitsi meiltä vanhemmilta, myös omilta lapsiltamme paljon, Timo sanoo ja kiittää samalla omia lapsiaan ymmärryksestä.
Sijaisperheessä oletuksena on, että ainakin toisella vanhemmalla on tavallista työssäkäyvää vanhempaa enemmän aikaa lapsille. Anne on ammattinsakin puolesta tottunut haastavimpiinkin tilanteisiin, mutta oli selvää, että kotiin jäävä puoliso oli Timo. Vaimo Anne työskentelee tällä hetkellä avopalvelujohtajana avo- ja perhekuntoutuksessa Seinäjoella. Oma yritys myytiin keväällä 2019.
– Koin tärkeäksi sen, että kun meille tulee lapsi, jolta on puuttunut läsnäoloa, sama ei jatkuisi täällä.
Timon arki on läsnäoloa ja käytännön huolenpitoa: hän kuljettaa, keittää aamupuurot ja huolehtii lämpimästä ateriasta silloinkin, kun Anne palaa töistä. – Oma isäni oli sitä ikäpolvea, että jos mikroa ei olisi ollut, ei hän olisi saanut ruokaa edes itselleen. Minulle kodin työt eivät ole olleet vieraita.
– Olen luonteeltani sellainen, että teenpä mitä tahansa, tahdon tehdä sen mahdollisimman hyvin.
– Isänä oleminen on minusta kunnia ja olenkin hyvin ylpeä isä neljästä biologisesta lapsestamme, sijaistyttärestä ja heidän perheistään. Lapsenlapsemme tuovat iloa ja rakkautta arkeemme. – En aikanaan ajatellut, että omista lapsista pitäisi saada lomaa. Lapset ovat olleet luonteva osa elämää.
Vastuu ja välittäminen eivät lopu
Timosta paistaa lämpö, kun hän puhuu ison perheensä lapsista. Rakkaus myös sijaislapsiin on aitoa ja vilpitöntä, lasten taustasta ja mukanaan tuomista haasteista riippumatta. Biologisten lastenlasten – joita on kymmenen – kuvien rinnalla on ensimmäisen sijoituslapsen esikoisen kuva. Huolenpito ja välittäminen eivät pääty siihen, kun lapsi lähtee perheestä.
Arjessa biologisiin lapsiin ja sijoituslapsiin suhtautuu väistämättä eri tavoin.
– Omien lasten kanssa kaikki on yksinkertaisempaa: jos tulee kolhuja tai huolta, vastuu on vain meillä vanhemmilla. – Kun puhutaan sijaislapsista, mukana ovat lastensuojelu, lapsen sijoittanut palveluntuottaja ja biologiset vanhemmat. Perhe elää yhteistyöverkostossa ja samalla jatkuvan tarkkailun alla.
Sijaislapsen mukana tulee kaikki se, mitä hän on kokenut ennen perheeseen tuloa. – On opittava hyväksymään, ettei elämä ole aina reilua, ei edes pienelle lapselle.
– Valitettavasti konkretisoituu myös se, ettei kaikkia voi pelastaa, vaikka hyvää tahtoa olisi kuinka paljon.
Timo näkee, että yhteiskunnassa panostetaan lapsiin ja nuoriin paljon, ja koulujärjestelmä tukee hyvin. – Toki on taloudellisempaa, kun sijoitettu lapsi saa elää perheessä, mutta ennen kaikkea se on inhimillisempää etenkin pienille lapsille.
Sijaisperheistä on jatkuva pula, mutta Timo painottaa harkintaa. – Työhön ei pidä ryhtyä, ellei ole siihen varmasti valmis. On väärin lasta kohtaan, jos hän pääsee muuttamaan kotiin, jossa pian todetaan, ettei tämä ollut meidän juttumme ja lapsi kokee taas hylkäämisen.
Parisuhteen ja arjen perusta
– Sijaisperheen vanhemmilla korostuu se, että parisuhteen pitää toimia. Jos parisuhteesta ei huolehdita, tällainen korttitalo kaatuu helposti.
– Siinä missä biologiset lapset ymmärtävät, jos vanhemmilla on joskus erimielisyyttä, vastaava tilanne voi olla sijaislapselle liian raskas, Timo kertoo ja lisää, että usein sanotaan sijaisperheiden vanhempien saunovan poikkeuksellisen paljon. – Siinä voi olla perää: saunassa on mahdollista keskustella vapaasti kenenkään kuulematta.
Elämän sijaisperheessä täytyy olla tasaista. – On lapsia, joille positiivisetkin uudet asiat voivat olla liikaa. On lapsia, jotka näyttävät tunteensa voimalla, ja lapsia, jotka eivät niitä näytä. – Joskus on todella palkitsevaa, kun lapsi uskaltaa reagoida: se on suuri luottamuksen osoitus.
– Jokainen lapsi on erilainen ja vaatii erilaisen toimintatavan, että päästään mahdollisimman hyvään lopputulokseen.
Tuula Jokiaho
