Uskollinen ystävä. Kirjailija Seppo Järvisen kuvia Intiasta on nähtävillä näyttelyssä Soinissa.

Valokuvanäyttely Intiasta – ”My India – My love”

Soinin kirjastossa on 23.3. saakka esillä kirjailija Seppo Järvisen Intian valokuvien näyttely ”My India – My Love”. Kuvista välittyy Intian fantastinen värimaailma ja nykypäivä Keralan ja Tamil Nadun osavaltioissa.

– Hyvä ystäväni, nyt jo baskimaan mullassa lepäävä jesuiittaisä Uncle Mike eli Mike Urrutia teki elämäntyönsä opettamalla köyhiä adivasilapsia, Järvinen kertoo.

– Sana ”adivasi” tarkoittaa ”ensimmäinen ihminen” eli adivasit ovat Intian Gujaratin osavaltiossa elävä alkuperäisheimo. He ovat kastittomia ja sorrettuja pienviljelijöitä, joilta on ryöstetty niin maatilkut kuin metsät.

– Tunnottomat koronkiskurit ovat nykyisin ajaneet heidät kaupunkien slummeihin. Muistan, miten seisoimme Uncle Miken kanssa leprasairaalan pihalla Ahmedabadissa.

Mopoauton keula.
Mopoauton keula.

– Ilta oli jo pitkällä ja mustavarikset pitivät konserttia banyanpuun lehvistössä. Sitten tuli hiljaisuus. Uncle Mike sytytti lasten käärimän biidisavukkeen ja sanoi: ”Olen ollut Intiassa viisikymmentä vuotta. Tätä maata ei opi tuntemaan yhdessä ihmisiässä.”

Järvinen muistelee, miten hän oli juuri saanut sairaalassa lepran runtelemalta mieheltä siunauksen. – Hän oli liittänyt yhteen kädentyngät ja sanonut minulle: ”Namaste!” Hindinkielisen sanan voi kääntää arkisesti ”näkemiin”, mutta sanonta tarkoittaa myös: ”Tervehdin Sinussa olevaa Jumalaa.”

– Voiko enää kauniimmin lähimmäistä lähestyä? Kaikki me olemme ”Jumalan lapsia” eli harijaneja, kuten Intian suuri isä Mohandas Gandhi, kutsui kaikkein köyhimpiä.

Tämä tapahtui vuosikymmeniä sitten, Järvisen ensimmäisellä Intian matkalla. – Paljon on vettä virrannut pyhissä joissa Jamunassa ja Gangesissa sen jälkeen. Voi olla, että en enää palaa Intiaan, mutta osa minusta on jäänyt ikuisesti sinne vaeltamaan.

– Olen syvästi kiitollinen tuolle ihmisten valtamerelle siitä, että Mother India, Äiti Intia, on opettanut minulle maailman olevan yhteinen kotimme, sen että olemme kaikki siskoja ja veljiä, rotuun, ihonväriin, uskontoon, köyhyyteen, katsomatta.

Pyhä mies mietteissään.
Pyhä mies mietteissään.

Jo ensimmäisellä pitkällä Intian vaelluksella Järvisen maailmankuva muuttui täysin. – Ehkä Intian matkani ovat olleet osa suurta suunnitelmaa, joka ei ole riippunut minusta, mutta opettanut elämänkirjan perustotuuden: rakasta, niin sinua rakastetaan.

– Olen otsikoinut näyttelyn: ”My India – My Love”. Minun Intiani, minun rakkauteni. Joku saattaa pitää moista tiivistelmää itsekkäänä. Ei Intiaa voi ”omistaa”. Kuitenkin jokaiselle Intian kävijälle muodostuu suhde kokemaansa ja näkemäänsä.

– Värien Intian – puhun nyt vertauskuvallisista väreistä – toinen näkee mustavalkoisena vastakohtaisuuksien kaaoksena – toinen puolestaan löytää ihmisyyden alkujuuret, sen että hyvä lopulta voittaa pahan, että elämä lopultakin on vain matka. Intiassa syntymä ja kuolema ovat kaiken aikaa läsnä, mutta niin on myös rakkaus.

– On olemassa monta Intiaa, jokaisella omansa, Järvinen kertoo. – En voi hyväksyä kolmensadan miljoonan ihmisen elämää nälkärajan alapuolella, en uusmiljardöörien loputonta itsekkyyttä ja korruptiota. Onko maailman suurin demokratia unohtanut Mohandas Gandhin evankeliumin? Kysymyksiä voi esittää loputtomiin, Intia osaa myös pysyä arvoituksena.

– Joku kysyi minulta, että mikä sinua oikeastaan sinne Intiaan vetää, kaiken saastan ja köyhyyden keskelle? En osaa vastata kuin yhdellä tavalla. Etsin Intiasta – ihmistä. Tuolla matkalla olen yhä.

Järvinen on kirjoittanut neljä kirjaa Intiasta, viidettä hän kirjoittaa parhaillaan, ja kirjat ovat kirjailijan mukaan vain yhden ihmisen näkemyksiä.

– Turistioppaita en kirjoita, kirjoitan niin kuin tunnen. Lastenkirjoilla, esseillä ja runoilla pyrin luomaan lukijalle kuvan maailmasta, maailmoista, ihmiskunnan kehdosta, ensimmäisestä ihmisestä. Jos saat intialaisesta ystävän, hän on ystäväsi elämän loppuun saakka.

– Näyttelyn kuvat vievät teidät pitkälle matkalle. Toivoisin, että löytäisitte kuvistani muutakin kuin turistin kameran räpsähdyksiä. Ehkä kuvani ovat eräänlaisia matkamiehen muistiinpanoja.

Elefantti palaa työmatkalta. Intian teillä näkee mitä tahansa.
Elefantti palaa työmatkalta. Intian teillä näkee mitä tahansa.

– En ole nimennyt kuvia: ne joko puhuvat tai sitten vaikenevat. Toivon myös, että jonkun kuvan kohdalla pysähdytte miettimään, miten se vaikuttaa katsojaan. Tärkeää ei ole se, miksi kuvaaja on valinnut juuri tämän kohteen, vaan se, miten kuva saa katsojassa merkityksen, miten kuvan ja katsojan välille syntyy dialogi, löytämisen elämys.

– Intia on värien maailma. Väreillä on oma merkkikielensä. Tässä mielessä näyttelyn joissakin kuvissa värit kontrastoituvat, luovat vastakohtia. Näyttely voisi koostua pelkästään mustavalkoisista kuvista, mutta silloin kokonaisuuden luonne muuttuisi ja moni kuva olisi jäänyt ottamatta. Kaikki näyttelyn kuvat Keralan osavaltiosta, muutama naapurivaltio Tamil Nadusta.

– Ruutuja tuli toistatuhatta ja näyttelyssä on esillä vain murto-osa kuvista. Kuvia ei ole juurikaan käsitelty kuvankäsittelyohjelmilla, rajauksia lukuun ottamatta. Intian värejä ei tarvitse vääristellä.

– Ilman suostumusta en ole ottanut ainoatakaan kasvokuvaa. Harva malli on onnistunut poseeraamaan, ehkä apinaperhettä lukuun ottamatta. Kameran käyttäjä on myös löytöretkeilijä. On toimittava nopeasti, usein vaistonvaraisesti.

– Kuvan rakentaminen lähtee selkäytimestä: toisinaan on parasta tieten tahtoen rikkoa kultaisen leikkauksen sääntö. Minulle kamera on muutakin kuin työväline, se on matkakumppani, jonka silmä on lahjomaton.

– Kamera ei valehtele, eikä kirjoita muunnettua totuutta. Matkassa on parikin kameraa, sillä yöpikajunassa Delhistä Kanyakumariin, saattaa toinen kamera saada jalat alleen. Aina ei matkaväskyn lukitseminen sängyntolppaan auta.

– Toivon, että tämä näyttely aiheuttaa teissä ainakin lievän matkakuumeen. Lepoloma Goan hiekkarannalla oppaan johdolla on turvallista, mutta Intiasta ei löhöilijä paljoa opi. Kiertomatkoilla näkee paljon ja tuloksena on vaikutelmien sekamelska. Rauhan keitaan olen löytänyt Keralan ortodoksisesta luostarista.

– Näyttelyn kuvissa esiintyy luostarin kissa nukkumassa kesken palvelusta, pakoon kattiloiden välissä pinkova kana sekä luostarin mainio emäntäkokki pilkkomassa juureksia. Huumorin käyttöä ei luostarissakaan ole pannaan julistettu.

– Keralaa kutsutaan ”Jumalan omaksi maaksi”. Jos kuvista välittyy edes hiukkasen inhimillistä sanomaa, olen siitä onnellinen. ”Pookam!” on malayalamin kieltä, jota Keralassa puhutaan. Se merkitsee: ”Menoksi!”