Kristitty ja muslimi ovat ystäviä saksalaisten entisessä siirtomaakaupungissa.

Tien päällä taas Afrikan joulussa

Tansaniassa Intian Valtameren rannalla on joulukuussa iltapäivisin kosteaa ja 32 astetta lämmintä. Rantakaupungissa asuu kolme miljoonaa muslimia ja saman verran kristittyjä.

Vanhan suomalaisbaarin seinässä furaha merkitsee swahiliksi onnea.

Tapasin jouluateriaa mainostaneessa riistaravintolassa entisen kollegani YK-ajoilta. Lusikoidessamme antilooppisoppaa tämä kehitysavun konkari kertoi kyllästyneensä muslimien Ramadan-paastoon.

Hän ei ollut tyytyväinen työpanokseen, kun he pidättäytyvät ruoasta ja juomasta aamunsarastuksen ja auringonlaskun välisenä aikana.

– Seurauksena on, etteivät he jaksa tehdä töitä, nääntyvät, sairastuvat ja pärskivät meidät muutkin sairaiksi, hän valitti tupakkaa sytyttäessään.

– Kerrankin piti yksi kokous perua sairastuneiden takia. Jouduin kävelemään turhaan yli kymmenen minuutin matkan kokoushotellilta kyydin karattua, hän manaili ja ärhenteli lisää. – Pitäisi maksaa korkeintaan puolet palkasta paastokuussa.

Mies oli ajanut itsensä raivoon. Hänen paljas päälakensa kiilsi, silmät katsoivat suurina, kädet olivat poskien ympärillä ja suu avoimena. Mieleeni tuli Edvard Munchin maalaus ”Huuto”. Ehdotin, että lähtisimme heittämään tikkaa suomalaisten rakentamaan Onni -baariin.

– Otetaan muslimikuski, eipä ole ainakaan huppelissa kuten kristityt taksinkuljettajat joulun aikaan, konkari huomautti. Hänen istuessa tuppisuuna takapenkillä keskustelin rennosti kuljettajan kanssa edessä. Taksimiestä eivät kuumuuden rasitukset tuntuneet painavan. Hän selitti, ettei hänellä ollut kristittyjen paheita.

– En juo, en polta, mutta minulla on muslimille sallitut neljä vaimoa, kuski vitsaili saapuessamme perille.

Suomalaisten 1970-luvulla rakentamalla compound -alueella kuulimme, että kehitysavun leikkausten seurauksena Onni -baari oli suljettu ja yksikään suomalainen ei asunut enää taloissa.

Mietin, kun nämä konkarit lähtevät Afrikasta lopullisesti, niin jääkö kukaan kaipaamaan heitä? Jääkö yhtään hyvää tekoa, jääkö mitään?

Afrikkalaista elämäniloa

Lähdimme Babu -vaarin kanssa rekalla varhain aamulla Dar es Salaamista kohti sisämaata. Vaari ajoi öljyrekkaa vuosikymmenten kokemuksella. Valtatie kulki halki kansallispuiston, läheltä kirahvien, norsujen ja seeprojen polkuja.

Muslimina vaarille paaston päätösjuhla oli vuoden suurin tapahtuma jolloin jaettiin lahjoja, mutta hän kunnioitti silti joulukirkossa käyviä kristittyjä.

Iltapäivällä pidimme ruokatauon, riisiä ja kanaa tienvarren heinäkattoisessa kahvilassa. Samalla muutama ystävällinen sana tarjoilijalle ja kokille, naurunremahdus.

Aitoa afrikkalaista elämäniloa, se tarttui minuunkin. Sitten tien päällä taas ja vanhana viidakkometsien tutkijana en koskaan kyllästynyt Afrikan vihreiden kunnaiden katsomiseen.

Hämärtyessä vaari pysäytti rekan tien sivuun jotain näyttääkseen. Kävelimme pienen matkan vehmaaseen metsikköön. Ilmapiiri tuntui olevan omituinen enkä saanut relaskooppia taskustani mitatakseni puuston pohjapinta-alaa. Sävähdin, kun metsän siimeksestä kuului voimakas summerimainen ääni.

– Se on vain töyhtöhelmikana, vaari sanoi hiljaisella matalalla äänellä, kuin varoen rikkomasta ainutlaatuista tunnelmaa. Havaitsin nyt, että yhteenkään puuhun eikä puun taimeen ollut koskettu.

Samoin heinä oli pitkää, joten kyläläiset eivät antaneet karjansa laiduntaa täällä eivätkä siis kaataneet puita, miksi?

Lumous läsnä viidakossa

Oli se hetki, jolloin Päiväntasaajan aurinko oli heilahtamassa kukkuloiden taakse. Kohta olisi täysin pimeää. Kuulin kauempaa vuorimetsistä puoliapinoihin kuuluvien galagojen kimakkaa ääntä.

– Mikä paikka tämä on, ihmettelin hiljaa.

– Tämä on henkien paikka, surmattujen saksalaisten pyhä metsä, vaari kuiskasi.

– Saksalaiset valloittivat maan 1800 -luvun lopussa. Hehe -kansa nousi kapinaan heidän julmuutensa vuoksi. Täällä hehet tappoivat ovelassa väijytyksessä ison joukon saksalaisia. Valloittajat eivät sissisodassa saaneet päällikkö Mkwawaa elävänä kiinni, hän jatkoi.

– Onko täällä muistomerkkiä, kysyin ja pohdin, miten siihen aikaan moderni sotilasmahti oli mahtanut ottaa verilöylyn vastaan keihäsaseisilta alkuasukkailta.

– Tämä metsä on elävä muistomerkki, vaari vastasi.

Tuuliko taivutti akaasian larvan vai hurmeiset henget? Leijonan karjahtaessa alkukantainen pelko puistatti minua kuin olisin puraissut poikki sylkykobran pyrstön. Ei tehnyt mieli jäädä lajirunsautta mittailemaan. Seuraavana päivänä kävisin sairaalassa, mutta siitä lisää ensi kerralla…

T. Tyynelä