Anna-Maria Orgolaisen (vas.) elämäntarina on koottu kirjaksi. Kirjan kirjoittaja on äitinsä puolelta inkeriläiset sukujuuret omaava Elise Ylätalo Soinista. Kuva: Hanna Kääntönen

Tammen ikävä kertoo inkeriläisten tarinaa

Soinin Hautakylällä asuva, äitinsä puolelta inkeriläiset sukujuuret omaava Elise Ylätalo on kirjoittanut Pohjois-Inkerinmaan Keltosta lähtöisin olevan Anna-Maria Orgolaisen (omaa sukua Uimonen) elämäkerran.

Tammen ikävä kertoo sykähdyttävän elämäntarinan. Kirjan julkistamista ja Inkeri-juhlaa on vietetty Soinin Hautakylällä, jossa opettajana elämäntyönsä tehnyt Elise Ylätalo asuu.

Paikalla oli sekä Orgolaisen että Ylätalon sukulaisia, hautakyläläisiä ja muita soinilaisia sekä kesäasukkaita.

Inkeriläisten lähihistoriaan kuuluu muiden muassa karkotus Pohjois-Inkeristä Siperiaan ja ulkosuomalaisten ja paluumuuttajan asema Suomessa.

Elise Ylätalon isovanhempien työkalut ja inkeriläisperheelle kuulunut keittokulho muistuttavat menneestä ajasta. Kuva: Hanna Kääntönen

Nykyisin 84-vuotiaan Anna-Maria Orgolaisen ja Elise Ylätalon polut kohtasivat kaksi vuotta sitten, kun he osallistuivat Inkeri-seuran järjestämälle Inkerinmaan kiertoajelulle.

Matkaan lähdettiin Helsingistä, matkattiin Pietariin ja Etelä-Viroon ja Tallinnasta tultiin laivalla takaisin Helsinkiin.

– Hän kertoi mielenkiintoisia, koskettavia ja varsin dramaattisiakin muistojaan. Hän sanoi jossain vaiheessa, että ”myöpä tehhää täst kirja”. Hän nakitti minut siihen tehtävään.

– Minua kiinnosti asia paljon. Haluan tuntea inkeriläisyyttä tavallaan sisältä päin, että mitä on olla inkeriläinen, äitinsä puolelta inkeriläiset juuret omaava Elise Ylätalo valottaa.

Avartava prosessi

Kirjaa varten elämäkerturi ja kirjan päähenkilö ovat istuneet monet kerrat saman pöydän ääreen. On itketty ja naurettu.

– Anna-Maria on hyvin huumorintajuinen. Hänen traagisesta elämästään löytyy huvittaviakin piirteitä. Prosessi on ollut hänelle kuitenkin hyvin raskas.

Elämäkerran taustoitus ja itse kirjoitusprosessi ovat olleet Ylätalolle mukana elämistä ja yhteisen tien kulkemista. Elise Ylätalo kertoo päässeensä Orgolaisen suvun ja perheen vaiheisiin sisälle.

– Prosessi on ollut vahvasti tunteita koskettava ja tietoa lisäävä – ja se on syventänyt tietämystäni siitä, miten minun isoäitini ja äitini perheen olisi voinut käydä, jos heillä ei olisi ollut Suomen passia.

Toisen maailmansodan aikana piiritetystä Leningradista ja sen lähialueelta eli neuvostoliittolaisten hallussa olleesta Pohjois-Inkeristä siirrettiin siviilejä Siperiaan.

– Ihmisiä lastattiin kuorma-autoihin, ajettiin Laatokan jään yli vastarannalle ja siirrettiin junaan. Maaliskuussa 1942 tehdyn karkotuksen aikana Anna-Mariankin sukulaisia kuoli, mutta Anna-Marian lähiperhe säilyi hengissä. Matka Siperiaan kesti lähes kaksi kuukautta, kertoo Ylätalo.

Uimosen perhe siirrettiin Krasnojarskin lähelle, Mana-joen alueelle. Siellä oli kultakaivos, metsätöitä ja maanviljelyskolhoosi.

Anna-Marian täti ja isä olivat kolmenlaisessa työssä. Karkotus kesti seitsemän vuotta.

Uusi elämä Itä-Karjalassa

Toisen maailmansodan jälkeen inkeriläisiltä kysyttiin, että ketkä haluavat Itä-Karjalaan metsätöihin.

Anna-Maria Uimosen perhe ja lähiystävät halusivat lähteä, koska he olisivat silloin lähempänä Suomea. Perhe asettui Petroskoin lähettyville Tšalnaan.

Aikuiset työllistyivät metsätyölaitokselle. Uudessa asuinpaikassa oli paljon muita inkeriläisiä ja ihmiset pystyivät puhumaan keskenään suomea.

Anna-Maria kouluttautui työn ohella iltakoulussa ja opiskeli matematiikanopettajaksi Petroskoin opettajien yliopistossa.

Hänen äitinsä oli karkotettu aikaisemmin Suomeen, mutta asiat saatiin järjestettyä niin, että hän pääsi muuttamaan tyttärensä ja tämän miehen luokse Tšalnaan.

– Opettajien palkka oli neuvostoaikaan huono. Anna-Maria kuuli, että Petroskoin ja Tšalnan välille rakennetaan tiilitehdas. Tehtaan valmistuttua hän kuuli ystäviltään, että työ on vaarallista ja raskasta, mutta siinä on kaksin verroin parempi palkka kuin opettajilla.

– Hän meni tehtaaseen töihin ja oli niin pätevä tiilien valmistaja, että hänen kuvansa oli tehtaan kunniataulussa.

Anna-Maria sai puolisonsa kanssa neljä lasta, joista yksi kuoli pienenä. Avioliitossa oli vaikeuksia ja hän oli käytännössä yksinhuoltaja.

Hän piti yhteyttä Tohmajärvellä asuviin sukulaisiinsa ja vieraili 1970- ja 80-luvuilla sukulaistensa luona Helsingissä, Tampereella ja Tohmajärvellä. Siellä sai vapaasti käydä kirkossa ja puhua suomea. Suomesta Anna-Maria Orgolainen löysi henkisen kotinsa.

Muutto Suomeen

Huhtikuussa 1990 tasavallan presidentti Mauno Koivisto antoi lausunnon, jonka mukaan inkeriläisiä voidaan pitää ulkosuomalaisina ja paluumuuttajina.

Anna-Maria Orgolainen ja hänen kolme lastaan halusi muuttaa Suomeen. Lapset saivat töitä ja ovat edelleen mukana työelämässä. Orgolainen muutti Tampereelle.

– Hän tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi Suomeen muuton jälkeen. Hän löysi Tampereelta Kirkontuvan toiminnan ja sai sieltä ystäviä. Hän kotoutui hyvin ja nykyisin hänellä on erittäin laaja ystäväpiiri, johon kuuluu suomalaisia, inkeriläisiä ja karjalaisia, kertoo Elise Ylätalo.

Tammen ikävä -kirjasta otetaan 200 kappaleen painos. Kirjassa käydään läpi Anna-Maria Orgolaisen elämäntarina ja saadaan sitä kautta myös uutta tietoa inkerinsuomalaisten vaiheista toisen maailmansodan päivistä nykyaikaan. Kuva: Hanna Kääntönen

Anna-Maria Orogolaista voi hyvällä syyllä kutsua viimeiseksi inkeriläiseksi. Vastaavilla kokemuksilla olevia ihmisiä ei enää ole – eli joilla on muistot menomatkasta Siperiaan ja paluusta sieltä. Saman kokemuksen omaavat ihmiset eivät välttämättä pysty muistelemaan näitä asioita.

Tammen ikävä -elämäkerta julkaistaan omakustanteena ja kirjasta otetaan 200 kappaleen painos. Anna-Maria Orgolainen sai ennen kirjan julkistamista luettavakseen näköispainoksen.

Kirjan varsinainen painotyö tehdään elokuussa. Kirja sisältää 50 ainutlaatuista kuvaa Anna-Maria Orgolaisen elämästä. Mukana on myös esimerkiksi kuva hänen anoppinsa karkotuksen ajalta kalastuskolhoosista Jäämeren rannalta.

Elämäkerran julkistamisen yhteydessä vietettiin Inkeri-juhlaa ja esiteltiin inkeriläisiä ja suomalaisia kansallispukuja. Kuva: Hanna Kääntönen

Kirjan julkistamisen ja Inkeri-juhlan yhteydessä oli Suomen ja Inkerin kansallispukujen näyttely. Esillä oli myös Elise Ylätalon isovanhemmille kuuluneita työkaluja.

Esillä oli myös Lempäälässä asuneen inkeriläisperheen keittokulho, jonka omistajat karkotettiin välirauhansopimuksen jälkeen Neuvostoliittoon. Keittokulho muistuttaa jälkipolvia inkeriläisten kohtaloista.

Virpi Poikelin