Soinin Hallaperällä, suojassa ohikulkijoiden katseilta, levittäytyy noin hehtaarin kokoinen puutarha, joka huokuu rauhaa. Rehevät istutukset sulautuvat ympäröivään maaseutumaisemaan niin luonnollisesti, että vierailija voisi helposti kuvitella niiden kasvaneen paikallaan vuosikymmenten ajan.
– Ei tämä aina ole tältä näyttänyt, Virpi Halla-aho naurahtaa.
Vielä viime vuosituhannen puolella pihapiiri oli hänen mukaansa todellista ryteikköä.
Alavudelta kotoisin oleva Virpi tuli Halla-ahon tilalle emännäksi vuonna 1986. Hän ja miehensä Ano ovat kasvattaneet tilalla neljä lasta, ja vuosien ajan arkea rytmitti myös Anon vanhempien, Aarnen ja Inkerin, aktiivinen ravitallitoiminta. Tallin kirkkain tähti oli ravikuningatar Velin Vinke.

Vaikka Virpi ei itse osallistunut hevosten hoitoon, niiden ympärillä elettiin pitkään tavalla tai toisella. Vielä tänäkin päivänä Velin Vinke on osa pihapiiriä – sen hauta sijaitsee puutarhassa.
Hevosen viimeinen matka liittyy myös puutarhan historiaan koskettavalla tavalla. Kesällä 2024 Virpi osallistui puutarhansa kanssa Avoimet puutarhat -tapahtumaan. Samana päivänä, 16. kesäkuuta 2024, puutarhan laidalla laiduntanut Velin Vinke menehtyi.
Kaikki alkoi yhdestä kukkapenkistä
Ravihevosten aikaan pihapiirissä riitti koneita, maatalousrautaa ja monenlaista tavaraa. Puutarhanhoito ei kuulunut Virpin harrastuksiin eikä hän ollut saanut siihen kipinää myöskään lapsuudenkodistaan.
Kun tontin laidalla olevan lammen rantaan suunniteltiin saunamökkiä, heräsi ajatus pihan siistimisestä. Niinpä vuonna 2000 syntyi ensimmäinen pieni kukkapenkki. – Siitä se sitten vähän lähti käsistä, Virpi hymyilee.

Tietotaitoa hänellä ei juuri ollut, mutta innostusta sitäkin enemmän.
Korvaamatonta apua tarjosi edesmennyt naapuri, joka oli nuoruudessaan opiskellut puutarhuriksi.
– Hän neuvoi ja opasti minua monessa asiassa.
Rohkeasti vastoin sääntöjä
Vuosien mittaan puutarhasta on kasvanut persoonallinen kokonaisuus, jossa kaikkia puutarhakirjojen ohjeita ei ole noudatettu.
Virpin puutarhassa kukoistaa kasveja, joiden ei nelos- ja vitosvyöhykkeen rajamailla pitäisi menestyä lainkaan. Yksi näyttävin niistä on köynnöshortensia, joka kiipeää korkealle koivun runkoa pitkin ja peittyy kesäisin valkoisiin kukintoihin.
– Olen sitä mieltä, että jos haluaa jonkin kasvin puutarhaansa, sitä kannattaa aina kokeilla. Pelkkä kasvuvyöhyke ei ratkaise kaikkea. Joskus saa todella iloisia yllätyksiä.

Myös pihan suuret koivut todistavat, ettei kaikkea tarvitse tehdä oppikirjan mukaan. Niiden alle syntyneitä kukkapenkkejä ei ole perustettu maata kaivamalla, vaan juuriston päälle on levitetty juurimattoa ja multaa. Lopputulos on rehevä ja luonnollinen.
Puutarhan rakentamisessa kivi on ollut Virpin ehdoton suosikkimateriaali. Sitä löytyy runsaasti ja monipuolisesti käytettynä.
Puutarhan töissä hän ei ole ollut yksin. – Ano on ollut todella hyvä apu, ja ystävältä on saatu traktoriapua kivien siirtelyyn.
Puutarhaa kiertäessä huomio kiinnittyy myös vanhoihin esineisiin. Kukkapenkkien lomasta löytyy ruuhi, kyntöaura, kelkka ja muita maaseudun historiaa henkiviä yksityiskohtia.
Moni niistä on ystävien lahjoittama.
– He tietävät, että kyllä minä niille paikan löydän.
Esineet sulautuvat osaksi puutarhaa kuin olisivat aina kuuluneet sinne.
Kaiken ei tarvitse olla täydellistä
Hehtaarin kokoisen puutarhan ylläpitäminen vaatii valtavasti työtä. Silti Virpi on pitänyt kiinni yhdestä periaatteesta.
– Teen vain sellaisia töitä, jotka ovat oikeasti tarpeellisia.
Siksi esimerkiksi kastelua hän harrastaa hyvin vähän.

– Jos monivuotiset kasvit tottuvat siihen, että niille kannetaan vettä, niiden juuret eivät opi hakemaan kosteutta syvemmältä maasta.
Myöskään lannoittaminen ei kuulu hänen vahvuuksiinsa.
Puutarha perustettiin aikanaan vahvaa hevosenlantaa varastolannoitteena hyödyntäen, mutta sen jälkeen kevät- ja syyslannoitukset ovat jääneet usein tekemättä. Silti kasvit kasvavat rehevinä.
Virpi muistuttaa, ettei onnistumisia synny ilman epäonnistumisia.
Vuosien aikana osa kasveista on päätynyt väärään paikkaan ja ne on siirretty sopivampiin olosuhteisiin. Suurimmat menetykset aiheutti kuitenkin viime talvi.
– Kylmä ja lumeton talvi oli ensimmäinen, joka oikeasti tappoi joitakin kasveja.
Onneksi uusia alkuja syntyy omasta puutarhasta.
– Olen jo aikoja sitten luvannut, ettei minun enää tarvitse ostaa uusia taimia. Mutta kyllä niitä silti joskus tulee ostettua.
Ja ehkä juuri siinä piilee tämän puutarhan salaisuus. Se ei ole koskaan valmis. Se elää, muuttuu ja kasvaa vuodesta toiseen – aivan kuten elämäkin.
Tuula Jokiaho


