Aurauskeppejä häviää talven aikana yksi per tiekilometri.
Talvisin tienreunaa koristavien auraviitoitusmerkkien tehtävä on tuoda tienkäyttäjille turvaa. Merkinnät auttavat auton kuljettajaa hahmottamaan tien linjan, mutta niiden ensisijainen tehtävä on pitää aura tieosuuden päällä.
Jos lunta aurataan pientareen puolelta, autoilija ei välttämättä havaitse tienreunan päättymistä ja pahimmassa tapauksessa ajaa ulos tieltä.
– Kaikki hoitamamme tieväylät isommista pienempiin ovat saaneet viitoitusmerkit hyvissä ajoin ennen ensilunta, Etelä-Suomessakin viimeistään lokakuussa, kertoo YIT:n työmaapäällikkö Petri Suomi.
Ympärivuotisesti aurausmerkkejä ei voida pitää, vaan ne on poistettava teiden kevätmuokkausten tieltä.
– Lähes kaikki asennetut merkit saadaan keväisin kerättyä talteen, sillä ilkivaltaa esiintyy nykyään hyvin harvoin. Vain yksi keppi tiekilometriä kohti häviää talven aikana, Suomi sanoo.
Ja hyvä niin; aurausviitoitusmerkit näyttävät merkkien kanssa työskentelevien havaintojen mukaan nimittäin vetävän puoleensa talvehtivia hämähäkkejä.
Merkinnät syntyvät koneiden avulla
Aurausviitoitus asennetaan parikymmentä senttiä tienreunan ulkopuolelle ja yleensä työn hoitaa kone.
Täysautomaattiset koneet tarvitsevat vain kuljettajan: Kone iskee maahan reiän ja asettaa siihen kepin automaattisesti. Jonkin verran työtä tehdään edelleen käsipelillä, joko rautakangella tai jalkaraudalla.
– Kuten alppihiihdossa, tienvarteenkin aurausviitoitukset tehdään ’porteiksi’. Silloin aura-auton kuljettaja näkee ajolinjan myös mutkaisilla tieosuuksilla, Suomi kertoo.
Pujottelussa yhden suorituksen mitta on noin minuutti, mutta maanteillä pujoteltavaa on riittämiin. Kilometrin matkalla autoilija ”pujottelee” vähintään parinkymmenen portin läpi.
Suorilla tieosuuksilla merkkien asennusväli on 40–50 metriä, mutta mutkaisilla tieosuuksilla portteja on sitäkin tiheämmin.
