Leena Uusitalo (vas.) ja Heli Mäenpää kuuluivat Vimpelissä järjestetyn saattohoitokurssin alustajiin, jotka myös vastasivat kurssilaisten monenlaisiin kysymyksiin.

Saattohoitoystävätoiminta kiinnostaa Vimpelissäkin

Suomen Punaisen Ristin Vimpelin paikallisosastossa viritellään saattoystävätoiminnan aloittamista. Äskettäin SPR:n paikallisosasto ja Vimpelin seurakunta järjestivät saattohoitoystäväkurssin, jolle osallistui kolmisenkymmentä asiasta kiinnostunutta. Jatkossa tarkoituksena on joko järjestää uusi koulutus tai koota saattohoitoystävien ryhmä. SPR:n Vimpelin osaston ystävävälittäjä Maija Peuro-Rautiainen kertoo, että pari kurssille osallistunutta vimpeliläistä jätti yhteystietonsa mahdollista ryhmän perustamista varten. Jälkikäteen paikallisosastoon on tihkunut viestiä, että saattohoitoystävätoiminnasta on myös muita kiinnostuneita.

Saattohoitoystävätoiminta perustuu SPR:n ystävätoiminnan tapaan aina pyyntöön. Pyynnön voi esittää saattohoidossa olevan lähiomainen. Mikäli saattohoidossa oleva henkilö on hoidettavana laitoksessa, voi läheisen lisäksi myös laitoksen henkilökunta pyytää saattohoitoystäviä käymään saattohoidossa olevan henkilön luona.

Tarve lisääntynee

Vuoden 2014 Yhteisvastuukeräyksen kotimaan kohteena oli saattohoito. Tavoitteena oli saattohoitoa koskevan tiedon jakaminen ja jokaisen suomalaisen mahdollisuus korkeatasoiseen saattohoitoon sitä tarvitessaan – asuinpaikasta riippumatta. Sekä Lappajärvellä että Evijärvellä on järjestetty saattohoitoystäväkurssit ja molemmissa kunnissa toimii saattohoitoystävien rinki.
– Saattohoitoystävien tarve todennäköisesti kasvaa lähitulevaisuudessa. Monen vanhenevan ihmisen lapset ovat maailmalla. Saattohoitoystävätoiminnalla halutaan, ettei kenenkään tarvitsisi kuolla yksin vaan että joku olisi siinä vierellä. Kaikilla ei ole kuitenkaan omaista vierelle, tietää Vimpelin seurakunnan diakoni Eija Järvinen.

Järvisen mukaan ihmiset kuolevat nykyisin harvemmin kotonaan. Saattohoitoystävät vierailevat saattohoidossa olevien luona tämän viimeisinä päivinä ja viimeisinä tunteina, kulkevat rinnalla.

Seurakunta ja SPR:n paikallisosasto yhdistivät voimansa saattohoitoystäväkurssin järjestämistä varten, sillä Suomen Punaisella Ristillä ei ole valmista koulutuspakettia kurssin järjestämistä varten.

Hengellinen
ja lääketieteellinen

Saattohoitoystäväkoulutuksessa käsiteltiin kuolemaa kahdesta eri näkökulmasta: lääketieteen ja fysiologisten muutosten kautta sekä hengellisestä näkökulmasta. Kirkkoherra Ilkka Lehto avasi oman alustuksen kertomalla mielikuvasta, jonka mukaan pappi pyydetään kuolevan luokse, kun mitään muuta ei ole tehtävissä. Lehto kannusti pyytämään papin saattohoidossa olevan luokse useammin, ei ainoastaan viimeiselle ehtoolliselle.

Lehto kutsuu saattohoidossa olevaa henkilöä matkaajaksi. Hänen mukaansa jokaisella on oma hengellinen elämä ja vakaumus, eikä saattohoidossa olevan luokse pitäisi mennä oman vakaumuksen vaan matkaajan ehdoilla ja kuunnellen.
– Sanoja on yleensä vähän. On tärkeä olla lähellä ja läsnä ja kuunnella. Matkaajaa on kohdeltava kunnioittavasti. Jos hän on tajuton, kohdellaan häntä kuin hän olisi tajuissaan: puhutaan ja kosketetaan.

Lehto nosti esille myös hautatestamentin, joka on hänen mielestään palvelus omaisille.
– Hoitotestamentti auttaa matkaajaa itseään jäsentämään asioita. Hautatestamentti on yksi tapa huolehtia siitä, että omaiset voivat jatkaa elämäänsä.

Kirkkoherra Ilkka Lehdon viisi vuotta sitten kirjoittama ajatelma vei myös saattohoitoystäväkurssilaisten ajatukset elämän ja kuoleman rajalle.

Leena Uusitalo on työskennellyt Vimpelissä lääkärinä vuodesta 1980. Hän kertoi palliatiivisesta hoidosta eli oireita lievittävästä hoidosta, joka saattaa kestää kauan. Saattohoito on puolestaan lyhytkestoisempi eli päiviä tai enintään viikkoja. Saattohoidossa olevista noin puolet voi tuntea kipua, vaikka heillä on vahva kipulääkitys.
– Jotkut saattohoitopotilaat voivat tulla ärtyneiksi, kiihtyneiksi, vihaisiksikin. Toisen ihmisen läsnäolo on tärkeä kivunhoidossa, hengenahdistuksessa ja kiihtymisessä. Moni saattohoidossa oleva rauhoittuu ja hänen ilmeensä muuttuu, kun häntä pidetään kädestä kiinni.

Uusitalon alustuksessa puhuttiin muiden muassa lääkehoidosta, elimistön muutoksista ja esimerkiksi siitä, että myös saattohoidossa olevan omainenkin saattaa tarvita läheisyyttä ja tukea. Molemmista aiheista virisi keskustelu, jossa kurssille saapuneet kertoivat myös omista kokemuksistaan läheisen kuoleman lähestyessä.

Kannustavia kokemuksia

Vimpeliläislähtöinen sairaanhoitaja Heli Mäenpää, omaa sukua Valtola, tuli SPR:n Vimpelin paikallisosaston pyytämänä saattohoitoystäväkurssille kertomaansaattohoitoon liittyvistä asioista ja kokemuksista ammattilaisen näkökulmasta. Hän kertoo olleensa kiinnostunut saattohoidosta jo opiskeluaikanaan. Mäenpää muutti Espooseen vuonna 2014 puolisonsa kanssa. Espooseen perustettiin palliatiivisen hoidon ja saattohoidon yksikkö talvella 2016 pilottina Puolarmetsän sairaalaan. Mäenpää haki ja pääsi sijaiseksi muutama kuukausi osaston avaamisen jälkeen.
– Olimme itse kohdanneet juuri sitä ennen suurta surua, kun menetimme vauvan raskauden puolivälissä. Oma kokemus avasi silmiäni monella tapaa kuolevan ja surevan kohtaamiselle. Jäin sijaisuudestani äitiyslomalle ja palasin takaisin töihin alkutalvella 2017, jolloin osasto oli muuttanut Espoon sairaalaan uusiin tiloihin.

Mäenpään työpaikka Villa Glims on 15-paikkainen palliatiivisen ja saattohoidon yksikkö, jossa hoitotyöstä vastaa 16 sairaanhoitajaa. Heidän tehtäviinsä kuuluu esimerkiksi lääkehoitojen ja suihkutuksen lisäksi kiireetöntä läsnäoloa potilaan luona, surevan omaisen tukemista ja jatkohoitoasioiden selvittämistä.
– Suurella osalla työntekijöistämme on aiempaa saattohoitokokemusta tai koulutusta. Olen itse suorittanut työn ohella saattohoitokoulutuksen ja valmistun kohta erikoisammattitutkintoon, jonka aiheena on palliatiivinen hoito ja saattohoito, kertoo Mäenpää.

Vimpelissä oltiin kiinnostuneita etenkin Villa Glimsin vapaaehtoisten toiminnasta, heidän työnohjauksestaan ja tarpeellisuudestaan tulla osastolle.
– Monesti työvuoron muut kiireet saattavat viedä aikaa potilaiden ja omaisten kanssa rauhassa keskustelulta ja tällöin vapaaehtoisten rooli korostuu. Vapaaehtoistemme tärkein tehtävä on olla läsnä, ja siihen läsnäoloon voi kuulua kaikkea laulamisesta yhteiseen shakkipeliin. Vapaaehtoisemme eivät ole yleensä läsnä potilaan viime vaiheessa, koska etenkin silloin hoitajat pyrkivät katkaisemaan kiireen ja jäämään potilaan vierelle.

Vakiintunutta toimintaa

Lappajärvellä saattohoitoystävätoiminta on alkanut noin kaksi vuotta sitten. Lappajärven seurakunnassa aiemmin työskennellyt diakoni Marita Kunnari piti tilaisuuden, jossa kerrottiin muiden muassa läheisen sairastumisesta ja siihen liittyvistä asioista. Tämän jälkeen Kunnari ja talouspäällikkönä työskentelevä Mari Heijari veivät asiaa eteenpäin ja kunnassa alkoi toimia saattohoitoystävien rinki. Tällä hetkellä Lappajärven saattohoitoringissä on kymmenkunta aktiivia – kaikki naisia. Heijari toimii ryhmässä työnohjaajana.

Lappajärveläisiin saattohoitoystäväaktiiveihin kuuluva Sanna Grönholm kertoo, että seurakunta on ryhmän toiminnan takana. Ryhmän jäsenistöstä löytyy SPR:n aktiiveja. Saattohoitoystäviä on vieraillut ympärivuorokautista hoivaa tarjoavassa hoivakoti Lintukodossa ja Palvelukoti Maijalassa.
– Jos saattohoito kestää kauemmin, vuorottelemme eli saattohoidossa olevan luona käy kaksi tai kolme saattohoitoystävää päivässä.

Lappajärven saattohoitoystävät kokoontuvat yhteen noin kerran kuukaudessa. Tapaamisissa järjestetään myös erilaista toimintaa: kerran oli tehtävänä opetella kuuntelemaan. Jos ryhmäläisillä on ollut saattohoitotehtävä, järjestetään saattohoitokeskustelu, jossa saa kertoa omista tuntemuksistaan. Sanna Grönholmin mukaan vire säilyy, kun keskustelee asiasta toisten saattohoitoystävien kanssa.

Sanna Grönholm kertoo olleensa saattamassa läheisiään kuoleman hetkellä.
– Minulle tuli ajatus, ettei kenenkään tarvitse lähteä yksin – varsinkaan, jos ei ole lähisukua asumassa lähiseudulla.

Virpi Poikelin