17.7 C
Alajärvi
perjantai 19.8.2022

Oksana ja Jevgeni pakenivat sodan jaloista – perheen isä ja isoveli jäivät puolustamaan Ukrainaa

Ukrainan sota on järkyttänyt suomalaisia viimeisten parin viikon aikana syvästi. Silti ne tunteet, pelot ja suru joita täällä koemme, ei ole mitään verrattuna heihin, joille sota on tullut kotiovelle.

Kaksi heistä, Oksana Livtovchenko ja hänen 14-vuotias poikansa Jevgeni, pakenivat sodan sytyttyä Ukrainan itärajalla sijaitsevasta kotikaupungistaan Sumysta 1375 kilometrin matkan Romaniaan, jossa Bukarestin lentokentältä he pääsivät nousemaan lennolle kohti Suomea.

Livtovchenkon perhe kotona Sumyssa Ukrainassa silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Nyt perheen isä Oleg ja juuri 18 täyttänyt poika Vadim taistelevat maansa puolesta.

Helsingissä heitä oli vastassa tuttu ihminen. Oksana oli edeltävinä kymmenenä kesänä ollut työssä Taipaluksen mansikkatilalla Lehtimäellä ja tilan tytär Hanna odotti Oksanaa ja Jevgeniä Helsingissä. Hanna auttoi heidät junaan ja matkalle kohti Seinäjokea, josta Antti ja Marja-Liisa Taipalus hakivat väsyneet matkaajat kotiinsa sunnuntai-iltana.

Ukrainaan jäivät perheen isä, Ukrainan asevoimissa panssarikomppanian kapteenina toimiva Oleg ja perheen vanhempi poika, juuri 18 vuotta täyttänyt Vadim.

– Sinun tehtäväsi on pelastaa lapsi, minä pelastan Ukrainan, oli Oleg sanonut lähtöä epäröineelle vaimolleen.

Pitkä pakomatka

Kun sota syttyi ja pommitukset alkoivat, vei Oleg vaimonsa ja poikansa autolla koko pitkän matkan Romanian rajalle. Matka kesti neljä päivää ja välillä auto joutui pommitusten alle.

Matka eteni Sumysta Poltavaan, Cherkasyyn, Dnproon, Dniproon, Umaniin, Vinitsaan, Khmelnitzkyyn, Khotyniin ja edelleen Chernivtsiin.

Teillä oli paljon ruuhkia ja matkanteko oli hidasta. Varmasti myös vaarallista alituisten pommitusten pelossa.

Lopulta Oksana ja Jevgeni pääsivät Romaniaan ja kolmen päivän kuluttua rajanylityksestä he vihdoin olivat Suomessa.

Oksanalle määränpää oli tuttu monilta aikaisemmilta kesiltä, mutta Jevgeni on maassa ensimmäistä kertaa. Hymyilevä poika kertoo Suomen olevan todella kaunis ja täällä on todella kiva olla.

Sama hymy loistaa myös Oksanan kasvoilta, ja hän puhkeaa kiittämään kaikesta, mitä he ovat pakomatkansa aikana kokeneet. Kaikki ovat auttaneet heitä pyyteettömästi, eivätkä he voisi toivoa enempää.

Vaikka äiti ja poika ovat onnellisia päästyään turvaan Suomeen, niin suru on aivan nurkan takana. Kun puhe kääntyy kotimaahan, siellä olevaan puolisoon ja poikaan, silmäkulmat kastuvat niin Oksanalla, Jevgenillä kuin muillakin paikallaolijoilla.

Oksana tietää, että sunnuntaina mies oli panssarivaunussa Zaporozhyea ydinvoimalalla, mutta maanantaina hän sai käskyn lähteä kohti Chernivtsia, jossa hänen tehtävänään on kouluttaa nuoremmille upseereille panssarivaunun toimintaa.

Tuolla alueella käydään parhaillaan alueellista puolustussotaa ja myös poika Vadim on samassa kaupungissa. Oksana onkin kiitollinen, että isä on nyt lähempänä poikaansa.

Kohti arkea

Oksanan ja Jevgenin elämä alkaa varmasti asettua Lehtimäellä omiin uomiinsa. Alkuvaiheessa he asuvat Taipaluksilla, jotka auttavat heitä myös käytännön asioissa. Niistä ensimmäinen on ulkomaalaispoliisille ilmoittautuminen.

Ukrainan asevoimissa panssarikomppanian kapteenina toimiva Oleg halusi vaimonsa Oksanan vievän lapsen turvaan sillä aikaa, kun hän ja vanhempi poika pelastavat Ukrainan.

– Ukrainan pakolaisille on tulossa tilapäinen suojelu, joka on kestoltaan 1-3 vuotta ja se takaa heille oikeuden terveydenhuoltoon sekä kouluun ja lisäksi työoikeuden, kertoo Antti.

Jossain vaiheessa Oksana ja Jevgeni muuttavat Taipaluksilta Kirkonkylän vanhalle koululle, jossa Taipalukset ovat aikaisemminkin majoittaneet työntekijöitään. Siellä on hyvät tilat ja kaikki valmiina asettua, mutta toki monenlaista avuntarvetta voi vielä löytyä.

– Onneksi Oksana tuntee täältä paljon ihmisiä ja kyläläiset tuntevat hänet jo entuudestaan, joten olen varma, että heille löytyy apua jatkossakin.

Antti ja Marja-Liisa kertovat, että heillä on töitä Oksanalle heti kun lumet sulavat. Tämä onkin tarpeen, sillä Oksana on ahkera ihminen, joka tarvitsee mielekästä tekemistä. – Tärkeää on keksiä myös pojalle tekemistä, Taipalukset miettivät.

Hyvät kokemukset

Taipaluksen tilalla on ollut kesäisin töissä kymmenen ukrainalaista poimijaa. Tänäkin talvena yhteydenotot ja työntekijöiden rekrytoinnit aloitettiin jo tammikuussa. Sodan sytyttyä Oksana ja toinen tuttu työntekijä aiemmilta kesiltä, Natalia Galka, lähtivät yrittämään pääsyä Suomeen ja Lehtimäelle.

Myös Natalia on Sumysta, mutta hän on jäänyt kaupunkiin pääsemättä sieltä pois. Maanantaina Oksana tiesi, että Natalia oli ollut koko päivän pommisuojassa.

– Meillä olisi nyt sitten vielä paikat kahdeksalle ukrainalaiselle, jos Natalia ei tänne pääse, Antti toteaa.

Taipaluksille se, että Oksana saapui heille nyt poikansa kanssa, oli aivan selvää. Asiasta ei tarvittu neuvonpitoa, sillä Ukrainan tilanne on nostanut niin suuren auttamisen halun heissä, kuin muissakin suomalaisissa.

Taipalusten kokemukset ukrainalaisista ovat positiiviset. – He tekevät työt niin kuin pyydetään, ovat ahkeria ja luotettavia. He haluavat nostaa omaa elintasoaan työtä tekemällä, Antti summaa.

– Kaiken lisäksi ukrainalaiset tekevät töitä hymy huulilla aamusta saakka. Ja illalla töiden jälkeen he lähtevät marjametsään tai kalalle!

Marja-Liisa muistuttaa, että tämän lisäksi Oksanalla on ollut tapana leipoa vapaapäivinään, koska hän lepää ruokaa laittaessaan!

Tässä vaiheessa Oksanan ja Jevgenin asiat ovat hyvin ja muuta apua ei juuri nyt tarvita. Jatkossa tilanne voi muuttua, sillä omiin oloihinsa muutettuaan äiti ja poika toki tarvitsevat monenlaista päivittäistavaraa.

Yksi asia mitä molemmat varmasti alkavat pian kaivata, on juttukaverit ja mielekäs tekeminen. Oksana ja Jevgeni eivät puhu suomea eivätkä englantia kovinkaan paljon, joten etenkin muiden ukrainalaisten kanssa alueella olisi hyvä päästä tekemisiin.

Tuula Jokiaho

sinua saattaisi kiinnostaa

- Ilmoitus -
- Ilmoitus -

Viimeisimmät julkaisut