Tuomo Lönnmark lähtee tavoittelemaan toista Suomen mestaruuttaan Vimpelin Vedon väreissä. Kuva: Eija Niemistö.

Vedon viilipytty pelaa eikä pulise

Uusi Superpesis-kausi on tapetilla, ja ilmassa on jännitystä, toiveita ja monia muita tunteita. Niitä käy varmasti mielessään läpi myös pitkän linjan pesäpalloilija Tuomo Lönnmark, vaikka hän kuvailee tunnelmiaan hillitysti kaikin puolin hyviksi.

Talvi on sujunut mainiosti, kunto on kohdallaan, eikä urheilija ole potenut pientä flunssaa kummempaa harjoittelukuukausien aikana.

– Odottavaisin mielin tässä ollaan. Viime kaudelta jäi vähän hampaankoloon, joten katsotaan, mitä kesä tuo tullessaan.

Viime vuoden heinäkuu on piirtynyt Veto-fanien mieleen ajanjaksona, jolloin Lönnmark muistutti, miksi hän on osa sinivalkoisten huippujoukkuetta. Mies äityi valtavaan pelivireeseen ja sai hihoihinsa kotiuttajien himoitsemat numerot, joista hän piti kynsin hampain kiinni koko loppukauden. Ratkaisevassa finaalissakin joukkueen konkari esiintyi edelleen numerolla neljä.

– En olisi tätä itsekään uskonut, mutta oli jo aikakin. Kun on 200 vuotta pelannut, niin täytyyhän sitä edes yhtenä kesänä onnistua, hän hymähtää.

– Iso kiitos onnistumisista kuuluu toki etenijöille. Noin nopeita miehiä oli helppo vaihdella ja lyödä kotiin. Tietysti, kun sain vastuuta noin paljon, se kasvatti itseluottamusta, jonka jälkeen olevinaan kaikki tuntui sujuvan.

Jatkuu, ei jatku, jatkuu..

Vaikka Vetelin Urheilijoiden kasvatin peliura ei nyt ihan kolminumeroinen ole, puhutaan silti kunnioitettavan pitkästä ajanjaksosta. Vedon kokoonpanossa 34-vuotias Lönni aloitti vuonna 2003, jonka jälkeen hän on edustanut seuraa yhtäjaksoisesti.

Miehellä on edelleen hallussa seuran historian ennätys runkosarjan pelattujen otteluiden määrässä.

– Olikohan niitä ennen tätä kautta 310? Mäkelän Jannella on 5-10 peliä vähemmän. Me olemme ainoat, ketkä ovat jäljellä siitä porukasta, joka nosti Vedon Superiin. Olen sanonut Kanalalle ja Ruuskan Artulle, että he ovat jo nyt minua viisi-kuusi vuotta edellä, kun pääsivät aloittamaan Superissa niin nuorina.

– Itse olin jo 23-vuotias pelatessani ensimmäisen kerran Superpesistä. Kaverit tuumasivat, että eivät ne meinaakaan pelata näin kauan kuin minä, Lönni pyörittelee päätään.

Lönnmarkin jatkaminen Vedon väreissä ei ollut itsestään selvää tänä kautena, eikä myöskään viime kesänä. Hän kertoo, miksi joutui pohtimaan ratkaisujaan varsin pitkään.

– Viime vuonna tein sopimuksen vasta maaliskuussa, enkä ollut hallipeleissä mukana ollenkaan. Tämä johtui siitä, että vaimo lähti tammikuussa Kokkolaan opiskelemaan ja asui viikot siellä. Meillä on kaksi pientä lasta, joten halusin nähdä, pystynkö sovittamaan yhteen kaiken: harjoittelun, pelaamisen, työssäkäynnin ja lastenhoidon.

Omien vanhempien ja appivanhempien tuella asiat kuitenkin järjestyivät, ja Lönnmark pystyi keskittymään lajiin täysipainoisesti.

– Silloin ajattelin, että mennyt kesä saa olla viimeinen, enkä enää jaksa tätä. Anne-Marin koulu jatkuisi syksyllä, ja taas pitäisi suunnitella ja järjestellä asioita niin valtavasti. Mutta ei, täällä sitä taas ollaan, hän naurahtaa.

– Nyt minä olen sanonut, että tämä on viimeinen kausi. Mutta sitten on ruvettu vetoamaan, että vaimosi koulu loppuu juhannuksena, joten eihän sinulla ole ensi syksynä enää mitään ongelmia. En tiedä. Voi olla parempi, että en puhu enää yhtään mitään.

Lönnmark haluaa tähdentää omaa arvostustaan yksinhuoltajaäitejä ja -isiä kohtaan, sillä nyt hän ymmärtää, millaista arjen pyörittäminen kahden lapsen ainoana huoltajana on. Hän on miettinyt myös niitä yksinäisiä isiä ja äitejä, joilla ei ole lähettyvillään hoitoapua ja sukulaisia.

– On siinä ollut suunnittelua, mutta lasten kanssa ei ole enää mitään ongelmia. Voin ottaa heidät mukaan minne tahansa. Suuret kiitokset kuuluvat sekä Anne-Marin vanhemmille ja omille vanhemmilleni, ei tästä kaikesta olisi voinut ilman heitä uneksiakaan.

– Ja kyllä uran jatkoon motivoi myös onnistunut viime kausi kokonaisuutena. Itselläni sujui hyvin, ja pitkästä aikaa haastoimme Sotkamon oikein kunnolla. Monena vuonna sarjat menivät suoraan 3-0, eikä meillä ollut edes minkäänlaista yritystä. Viime kesä alkoi taas näyttää valoa tähän touhuun.

Sunnuntait vapaapäiviksi

Tuomo Lönnmark on seitsemän mitalin mies. Komea värisuora on katkeamaton vuodesta 2009 alkaen. Kirkkaimpana kimmeltää luonnollisesti mestaruuskulta vuodelta 2010.

– Se oli kyllä mahtava vuosi. Ollaan puhuttu monesti jälkeenpäin, että jos vielä mestaruus tulee, sitä pitää osata juhlia kunnolla. Jostain syystä ajateltiin tuolloin, että niitä tulee helposti enemmänkin, Lönni pohtii.

Toisen mestaruuden metsästys olisi Lönnmarkin mielestä huomattavasti mukavampaa, mikäli pelien aikatauluja rukattaisiin reilusti uuteen uskoon.

– En haluaisi pelata yhtään sunnuntaipeliä. Käyn kesänkin aikana töissä, joten maanantaisin on aika ankeaa, kun reissulta kotiutuu joskus aamuyöstä. Viikonlopun pelit olisi hyvä sijoittaa perjantaille ja lauantaille pelkästään tunnelmankin takia.

Pitkien pelireissujen pelit pitäisi sovitella peräkkäisille päiville. Ei ole mitään järkeä lähteä viikon välein Joensuuhun ja Kiteelle. Sama tietysti toisin päin, eli Vimpeli-Alajärvi -pelit peräkkäisiksi päiviksi heillekin.

Matka taittuu luukussa

Puhuttaessa joukkueen sisäisistä rooleista, vastaus pelillisiin tehtäviin on nopeasti annettu: etukentällä viihtyvä urheilija nähdään alkavalla kaudella ykkösvahtina ja sisäpelissä ensisijaisesti vaihtajana, vaikka muutkin osa-alueet häneltä toki luonnistuvat.

Henkinen rooli on asia, jota Lönnmark mietiskelee tovin.

– Ehkä se on jotenkin isällinen, ja varmaan nuoremmat pelaajat pitävätkin minua isähahmona, joka aina valittaa, että taasko tavarat on jätetty sekaisin. Mutta eipä tuo nuoriso minusta paljon välitä. Härnäävät vaan ja tekevät kepposia, siinä on heidän kunnioituksensa minua kohtaan, hän huokaa.

Kentällä jäätävän rauhallisena esiintyvä urheilija ihmettelee itsekin pelinaikaista käytöstään ja olemustaan.

– En osaa sanoa, miten pystyn olemaan sellainen, kun kotona ja töissä hermot menevät tietyissä asioissa aika helposti. En kai vaan jaksa värkätä joka paikassa.
Lönnmark on niitä pelaajia, jotka eivät kentän ulkopuolellakaan pidä suurta melua itsestään.

– Pukukopissa en puhu juuri mitään ja bussissa minua ei edes näy. Nukun pelimatkat mennen tullen takaosassa olevassa kuskin luukussa. Menen sinne ja lyön läpän kiinni. Aamutreeneissä käyn ja sitten menen takaisin nukkumaan. Välillä pelottaa, kun Raimo ajaa niin jumalatonta vauhtia ja jarruttelee. Mutta siellä vietän omaa aikaani.

Ne lapset, ne lapset!

Tuomo Lönnmark puhuu paljon perheestään. 6-vuotiaan Topiaksen ja 3-vuotiaan Luukaksen isällä on luonnollisesti tukku hauskoja tarinoita arjen edesottamuksista. Pesueen juniorit eivät esimerkiksi tunnu tiedostavan sitä, että oma isä pelaa Superpesistä kotikylän huippujoukkueessa.

– Välillä naurattaa, kun vien poikia hoitoon, ja jotkut peleissä käyvät pikkupojat siellä supisevat, että ”Kato, Tuomo Löönmark”, niin ei nämä omat lapset ymmärrä yhteyttä. Paras oli, kun naperoitten harjoituksissa vetäjät olivat kysyneet, että olisiko kiva, jos joku Superin pelaaja tulisi joskus vetämään treenejä, niin Topias oli vastannut, että ”Joo, Henri Puputti”, hän nauraa.

Vimpelin Tuohiperälle vajaa 10 vuotta sitten asettunut Lönnmark tuntee itsensä jo täysin vimpeliläiseksi. Järviseuvun aksentti ei Vetelin murretta haastelevalle pelaajalle ole kuitenkaan tarttunut, vaikka synnyinkunnassa veteliä puhutaan hänen mukaansa vielä voimallisemmin.

– Kylläpä tuostakin asiasta saa joukkueessa kuulla. ”Misä” ja ”täsä” ne jaksavat heitellä, Mäkelän Janne varsinkin, sympaattinen Lönnmark virnistää.

Eija Niemistö